Tiesitkö, miten tärkeitä valokuvat ovat muistisi kannalta?

Suomen Dementiayhdistyksen muistiasiantuntijan Mirja Hynnisen mukaan valokuvalla on valtava teho niin muistisairaiden terapiavälineenä kuin muistojen herättäjänä ja identiteettityökaluna tavallisille ihmisille.

”Valokuvat ovat tehokkaita muistiherätteitä samaan tapaan kuin tuoksut, sillä ne aiheuttavat usein välittömän kehollisen reaktion. Muistisairas ei välttämättä pysty sanallistamaan kokemusta, mutta valokuvia katsellessa huulille nousee usein hymy”, Hynninen kertoo.

Tehokkuus perustuu siihen, että kuvat on rajattu tiettyyn hetkeen eikä käytössä ole muita aisteja kuin näkö. Siksi valokuvia on helppo käsitellä kognitiivisesti. Myös valokuvaterapian pioneeri Judy Weiser toteaa, että muistimme on pitkälti kuvallista*.

Opettaja ja ryhmätaideterapeutti Mari Vallemaa, 63, törmäsi neljä vuotta sitten jo edesmenneen äitinsä rippikuvaan vuodelta 1947. Hänet valtasi välittömästi hyvä ja lämmin olo. Kuva muistuttaa häntä luonteenpiirteistä, jotka äiti ja tytär jakoivat: herkkyydestä, maanläheisyydestä, sisäisestä vahvuudesta ja esteettisestä silmästä.

”Kuvan myötä mieleeni tulvahtivat myös lapsuuteni lauantait: koko talo siivottiin pyhäkuntoon, ja äitini pyysi minua poimimaan luonnonkukat kodin jokaiseen pöytään. Kuva, jossa äidilläni on sylissä kukkakimppu, saa minut muistamaan sen aina”, Vallemaa kertoo.

Tutustu itseesi

Valokuvien avulla voit myös tutkia ja jäsentää omaa elämää ja rakentaa identiteettiä. Parhaimmillaan kuvat kohottavat itsetuntoa ruokkimalla meihin kaikkiin sisäänrakennettua nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta. Weiserin mukaan valokuva on kuin peili, josta tarkastella itseä.

”Valokuvien läpikäyminen on kuin oman elämän inventaario: se muistuttaa, mistä kaikesta on selvinnyt ja, mikä on tärkeää – ja suuntaa myös tulevaa. Omien kuvien järjestely on panostusta omaan hyvinvointiin, sillä se auttaa katsomaan itseään armollisesti”, muistiasiantuntija Hynninen sanoo.

Tamperelaiselle Tuuli Jokisalolle, 36, valokuvat ovat toimineet juuri näin.

“Ottamalla itsestäni kuvia ja tarkastelemalla niitä ajan kanssa, olen oppinut näkemään oman arvoni. Ne ovat auttaneet avaamaan menneisyyden lukkoja, ja olen huomannut, ettei minussa ole mitään vikaa”, Jokisalo toteaa.

Tallenna myös arkea

Hynninen haluaa painottaa, että on tärkeä kuvata muutakin kuin häitä, syntymäpäiviä ja hautajaisia.

”Koska elämämme koostuu pääasiassa arjesta, olisi hyvä, että vanhoja muistellessa kuvia olisi myös ihan tavallisista tilanteista. Koskaan ei voi tietää, mikä hetki muodostuu tärkeäksi”, Hynninen toteaa.

Pelkkä kuvaaminen ei tietenkään riitä, sillä kameran muistiin tai kovalevylle hautautuneet kuvat tuskin täyttävät tarkoitustaan. Weiserin mukaan myös se, miten kuvat järjestetään ja esitetään, on merkityksellistä.

Hynninen kertoo, että terapiassa toimivat erityisen hyvin paperiset, käsin kosketeltavat kuvat. Hän on nähnyt, kuinka varsinkin ikäihmisille kuvan saaminen näppeihin on lähes pyhä hetki.

Kuvia kannattaa hyödyntää myös muun muassa kuvakirjoissa ja kollaaseissa.

”Valokuviahan otetaan niistä, ketkä ovat kaikkein rakkaimpia, joten kuvalahjoilla voi ilmaista arvostusta ja yhteenkuuluvuutta.”

*Weiser, Judy (1999). Photo Therapy Techniques; Exploring the Secrets of Personal Snapshots and Family Albums. PhotoTherapy Centre, Vancouver.

 

”Minun ja vaimoni kuvasta huokuu onnellisuus”

Raimo Palin, 82, herkistyi löytäessään arkisen kuvan itsestään ja vaimostaan. Kuvan näkeminen muistutti sekä onnellisesta avioliitosta että elämän tuomista yllätyksistä.

”Selasin valokuvia lapsenlapsestani ratsastamassa, kun törmäsin sattumalta tähän kymmenisen vuotta sitten otettuun valokuvaan. Istumme siinä vaimoni kanssa kaulakkain Tapiolan kotimme olohuoneen sohvalla. Kuvan on ottanut muistaakseni joku lapsistamme ihan tavallisena päivänä. Vaikka kuva on arkinen, se sai mieleni herkistymään. Näytämme siinä niin onnellisilta ja tyytyväisiltä.

Kuvan ottamisen aikaan olimme eläkkeellä, ja elämämme oli mukavan leppoisaa. Kaikki lapset olivat muuttaneet pois kotoa, olimme kaikki terveitä ja meillä oli aikaa matkustella. Vietimme usein talvet Espanjassa. Kuvan ottamiseen jälkeen ei mennyt kauaakaan, kun vaimoni menehtyi syöpään.

Vaimoni poismenosta on jo vuosia. Aikaisemmin suru oli niin riipaisevaa, ettei siitä voinut oikein puhuakaan. Nyt, kun pahin on ohi, kuvan näkeminen muistutti minua myös kaikesta hyvästä, yhteisestä elämästämme. Olimme kuvan ottamisen aikoihin olleet onnellisesti naimisissa yli 50 vuotta. Toki ikävä on yhä, varsinkin kun nykyään elämä on välillä yksinäistä.

Kuvan näkeminen muistutti minua myös siitä, miten yllättäen elämä voi muuttua ihan kokonaan. Kaikki tapahtui nopeasti, sillä syöpädiagnoosista meni alle 9 kuukautta, kun vaimoni menehtyi. Elämän pysyvyyteen ei voı tuudittautua.

Nuorempana olen ottanut kuvia paljonkin, ja sekä lapset että lapsenlapset ovat katselleet niitä aina innokkaasti. On mukavaa, että eri elämänvaiheista on todisteena muistoja. Suurin osa kuvista on kuitenkin jäänyt järjestämättä ja säilötty isoihin laatikoihin. Vaimoni kuvista halusin silti tehdä muistokirjan yhdessä lastemme kanssa. Myös tämän, kotonamme otetun yhteiskuvan aion laittaa seinälle – muiden vaimostani otettujen kuvien jatkeeksi.”

Lue lisää osoitteessa www.ifolor.fi/muistatko